Ennen Jeesuksen kohtaamista oman elämän johtajuus oli selkeä asia: Minä päätän, ja ympäristökin saa vaikuttaa – jonkin verran.
Kun sain pelastua, tulla uskoon, halusin luovuttaa elämäni herruuden Jumalalle kuten kuuluu ja on oikein. Mutta itse asiassa ymmärsin todella vähän siitä, mistä kaikesta olikaan kyse. Siitä seurasikin sitten hankaluuksia…
Kun asia pitkistyy, niin se mutkistuu – nopeampi ja nöyräsydämisempi kasvulle antautuminen olisi ollut paljon siunatumpaa sekä itselleni että ympäristölleni! Mutta hitaampi tai myöhempikin kasvu on kuitenkin aina siunaukseksi. Kysymys kristityn oman elämän johtajuudesta onkin kummallisen mutkikas ja herkkä!
Oman elämän ymmärtäminen, niin inhimillisen kuin hengellisenkin, on pitkällisen kasvun prosessi. Joitain tosin ohjaillaan nopeamminkin – Pietaria ja Paavalia hyvinkin terävästi. Ehkä vähempi ei juuri tuolloin olisi riittänytkään heille (Mk 8:33, Lk 22:61-2; Apt 9:1-18). Tuntuu kuitenkin siltä, että Jumala suosii mieluummin pehmeämpää kasvatusta (Matt 11:28-30; 1 Tess 2:7). Kannattaa siis olla taipuisa.
Paavalin käsitys omasta itsestään muuttui sittemmin ajan – ja kasvun – myötä yhä vaatimattomammaksi, vaikka työn vaikutukset etenivät ja kasvoivat koko ajan. Voiman rinnalla kasvoi nöyryys. Paavali tuli tuntemaan syvällisesti kristityn kasvun periaatteet ja päämäärät, ja kirjoitti niistä paljon, meillekin. Vastaavaa on luettavissa Pietarinkin vaiheista.
Paavali jätti meille myös kaksi kielikuvaa kasvuprosessimme vaiheista (1 Kor. 3:1-2). Kun tulimme uskoon, Jumala tuli elämäämme (elämämme ympyrän sisäpuolelle Se löytyi! -missiokirjan kuvissa). Kääntymyksen jälkeen elämämme jatkuu useimmiten ylemmän kuvan vaiheesta, josta hengellisen kasvun on tarkoitus alkaa edetä kohti päämääränä olevaa toisen kuvan tilannetta.
Muutos ei juuri koskaan liene yhtäkkinen. Se etenee yleensä paljon hitaammin, pitkänä ja polveilevanakin prosessina, jossa Jumala kutsuu ja odottaa, houkuttelee, varustaa ja johdattaa meitä oppilaitaan eteenpäin suuren armonsa ja Pyhän Henkensä avulla.
Ymmärrämme usein aika vajaasti Jumalan meitä koskevat hyvät tavoitteet – omaksi vahingoksemme. Tunnemme Hänet ehkä sillä tavoin vajaasti tai vinoutuneesti, että meidän on vaikeaa luottaa Häneen ja Hänen hyvyyteensä ja rakkauteensa meitä kohtaan. Tällöin jokin meissä ehkä epäilee joutuvansa jotenkin ansaan, jos Jeesus saisi koko elämän ‘puikot’ vapaasti käsiinsä. Ja kuitenkin asia on päinvastoin!
Paavalin ajatusta kasvun vaiheista (1 Kor. 3 alussa) on ollut vaikea suomentaa. Talvisodan alla käännetty Raamattu kuvaa vaiheita sanaparilla ‘lihallinen’ ja ‘hengellinen ihminen’ ja 1992 -käännös käyttää sanoja ‘vanhan luontonsa vallassa oleva’ ja ‘hengellinen ihminen’. Uusin, vuoden 2020 UT puhuu ’ruumiillisesta’ ja ’hengellisestä’ ihmisestä. Edellä mainittu missiokirja ilmaisee tuoreimpana nämä Paavalin käsitteet ymmärrettävästi nykytermeillä ‘itseensä luottava’ ja ‘Jumalaan luottava kristitty’.
Luottamus Jumalaan on tärkeää. Se tukee vahvasti sekä inhimillistä että hengellistä kasvua; hengelliselle se on välttämätöntäkin. Uskalletaan siis antautua kohtaamaan läheisemmin rakastava Jumalamme, jutellaan Hänelle elämämme pienistä ja isommista asioista ja annetaan itsemme nauttia Hänen lähellään olemisesta. Tärkeimmän käskyn, Rakasta Jumalaa, merkitys syvenee silloin yhä puoleensavetävämmäksi. Samalla luottamuksen esteet murenevat vähitellen, ja uskallamme vapaasta halustamme antaa elämämme Valtaistuimen Hänelle viimeisen kuvan tapaan. Se avaa ovat laajemmalle – saammekin mahdollisuuksia oppia vielä paljon enemmän arvokkaita asioita kuin aavistimmekaan. Hän yllättää meidät ja tekee elämästämme sitä tyydyttävämmän ja onnellisemman, mitä vapaammin Hän saa johtaa meitä kohti parhaita suunnitelmiaan – omamme kalpenevat niiden rinnalla.
