Luin lämminhenkistä, luottamukseen rohkaisevaa hartauskirjaa. Se jätti miettimään. Sanakin kehottaa luottamaan. Toisaalta, luottamuksemme on kuitenkin rajallista. Raja voi olla lähellä tai hyvinkin kaukana, mutta silloin kun se pitäisi ylittää, tulee epämukava, levoton olo. Elämä ja ihmissuhteet tuovat näitä tilanteita yhä uudelleen, ja Jumalakin tuntuu sallivan ne – aivan kuin tehdäkseen niidenkin kautta jotain hyvää. Mutta – miten voin rehellisesti asettaa luottamukseni Jumalaan silloin, kun sitä ei ole juuri ollenkaan?
Tämä usein toistuva tilanne on yllättävän tärkeä. Asiat ja omat ratkaisumme ovat kyllä usein pieniä, mutta takana on aina jotain paljon suurempaa.
Kun tunnen, etten voi rehellisesti sanoa luottavani Jumalaan jossain luottamustani suuremmassa asiassa, mieleen pyrkii joukko huonoja vaihtoehtoja:
- Yritän ehkä ohittaa koko asian. Jos rukoilisin, siinä voisi olla epärehellisyyden tai itsepetoksen sivumakua – kuin yrittäisin jotain silmänkääntötemppua.
- Tai koetan kuitenkin rukoilla. Mutta rukous tuntuu silloin voimattomalta; mieleen voi tulla Jaakobin kuvaus rukouksesta ilman uskoa (Jk 1:6-7).
- Jos totun välttämään näiden vaihtoehtojen tuomaa mielipahaa, alan vähitellen ohittaa asian tiedostamatta sitä mitenkään. Kaikki jää ennalleen.
Niin tai näin, nämä jättävät meidät aina harteitamme painavan taakan alle. Luottamusta painavan taakan – jonka päällä vihollinenkin mielellään seisoo painaakseen mieltämme vielä matalammaksi. Mikä neuvoksi?
Tilanne muistuttaa pelastuksen vastaanottamista
Uskoon tullessa uskoin lähinnä tiedollisesti, että Jumala on ja Hän haluaa ja pystyy pelastamaan ja auttamaan, vaikken sisimmässäni voinutkaan olla siitä ihan varma. Omaan osuuteeni tarvittiin tahdon päätös, jolla valitsin jättäytyä Jumalan ja Hänestä saamani tiedon varaan, vaikka tietoa oli enemmän maailmasta. Otin askeleen ja annoin elämäni Hänelle. Tämän kristityt ovat aina tavalla tai toisella tehneet, tietoisesti tai tiedostamattaan, ja saaneet huomata ratkaisun oikeaksi: Jumala onkin vielä paljon mahtavampi, pyhempi ja rakastavampi, kuin kuvittelimmekaan! Varmuus tuli siis vasta jälkeenpäin, kun olin kokenut asian todeksi.
Entä jos ratkaisisin epävarmuuteni haastavissa tilanteissa samalla tavalla?
Valitsisin asiat Jumalan hyvyydestä kertyneen ja koetunkin tiedon perusteella. Silloinkin päätän luottaa Häneen vedoten Hänen apuunsa, vaikka suurin osa minusta vielä epäilisikin. – Luottamuksen heikkouden saa, ja tuleekin, kertoa avoimesti ja helpotusta tuntien Hänelle. Hän kyllä tiesi sen, mutta kertominen auttaa minua itseäni. Se avaa oviani avoimempaan kanssakäymiseen Jeesuksen kanssa ja vahvistaa kokemustani Jumalan hyväksynnästä ja rakkaudesta. Tulee helpommaksi luottaa. Tämä jo auttaa. Itse asia voi selvitä pian tai hitaammin, mutta Jumala ei petä luottamusta. Ratkaisu luottaa Jumalaan oli oikea, mutta varmuus siitä tulee siis vasta jälkeenpäin.
Olin siis ajatellut väärin: tärkeintä ei olekaan tuntea luottamusta – vaan tuntea luottamuksen Antaja. Ei ole silmänkääntötemppu tunnustaa avoimesti oman luottamuksen puute ja pyytää Isältä apua Jumalan lapseuteen nojaten. Ja päättää uskoon tulon tapaan asettaa luottamus rakastavan Jumalan varaan. Päättämistä ei estä se, että vielä ei voi olla varma asiasta tai nähdä pulman ratkaisua.
Pienet valinnat Jumalan puoleen toimivat kuten suurikin: ne vapauttavat Pyhän Hengen tuomaan meihin lisää Jumalan elämää, luottamusta, uskoa ja näkökykyä yli arkisten tilanteiden. Niiden toistuessa luottamus kasvaa läheisyys syvenee.
Meillä onkin siis kaikkia alun vaihtoehtoja huikean paljon parempi mahdollisuus. Vaikka se tuntuisi muita vaikeammalta muistaa tai toteuttaa juuri luottamusta haastavalla hetkellä, sitä kannattaa käyttää. – Taidankin tarvita tätä rohkaisua vielä monta kertaa!
