Raamatussa on helpommin ja vaikeammin ymmärrettäviä kohtia. Olen pari kertaa kummastellut ohimennen sitä, miksi profeetta Elisa yhtäkkiä suuttui kuninkaalle, joka kuitenkin totteli häntä tarkalleen. Tämä Toisen Kuningasten kirjan kertomus (13:10-19) pompahti eräässä New Wine -tapahtumassa yllättäen mieleen pitkästä aikaa.
Kuningas Salomon valtakunta oli hänen jälkeensä jakaantunut kahtia, Israeliksi ja Juudaksi. Nyt, toistasataa vuotta ja toistakymmentä kuningasta myöhemmin Israelia hallitseva Joas oli pahemmassa kuin pulassa. Maan armeija oli käytännössä täysin hävitetty; ”Israel oli kuin tomua, jota jokainen polkee”, ja sen ajan mahtimaa Syyria oli tulossa tekemään selvää lopustakin. Joas ei useimpien edeltäjiensä tapaan ollut luopunut mistään Israelissa vallinneesta pahuudesta eikä epäjumalanpalveluksesta – ja Jumala oli lopulta joutunut nostamaan suojeluksensa pois maan yltä.
Kaiken lisäksi silloinen Jumalan ääni, vahva profeetta Elisa – jota Joas ei tosin ollut suuremmin kuunnellut – oli jo kuolinvuoteellaan. Nyt Joas kuitenkin kääntyi hänen puoleensa itkien: ”Isäni, isäni, missä on nyt Israelin tuki ja turva?”
Elisa käski kuningasta ampumaan jousella nuolen itään, ja julisti sitten lentävän nuolen Herran voitonnuoleksi, joka antaa voiton Syyriasta. Kyseessä oli siis profeetallinen teko, minkä Joaskin varmasti käsitti. Sitten seurasi toinen: Elisa käski kuningasta iskemään nuolilla maata. Joas teki työtä käskettyä ja löi maahan, kerran, toisen, ja vielä kolmannenkin kerran. – Mutta tästä Elisa suuttui! Miksi ihmeessä?
”Olisit lyönyt viisi tai kuusi nuolta (tai kertaa)! Silloin olisit lyönyt Syyrian lopullisesti.” Kuninkaan profeetallinen teko merkitsi kuitenkin vain kolmea tilapäistä voittoa, ja sitten kansa joutuisi taas kärsimään. Miksi tässä näin kävi?
Se, pitikö nuolinipulla hakata maan pintaa vai pitikö nuolia heitellä maahan nipussa tai yksitellen, ei selvinnyt eri käännösten ja kommentaarienkaan kanssa. Mutta se on selvää, että perusteellisempi olisi pitänyt olla.
Joas oli nyt oikealla asialla, tosin viime hetkessä ristin ryövärin tapaan. Voitosta Jumalan avulla oli jo lupaus, vaikka Joas olikin ollut piittaamaton. Hänellä oli, ehkä kansaa miellyttääkseen, halu säilyttää tai ainakin sallia uskottomuus Jumalaa kohtaan siihen liittyvine synteineen – hänellä oli siten omakin agendansa, vaikka hän kääntyikin profeetan puoleen viime hädässä.
Jos Joaalla olisi ollut evankelistan sydän, hän olisi varmaan jäänyt pitkäksi aikaa hakkaamaan tai paiskomaan nuolia lopullisen voiton varmistamiseksi suuren tuhon sijaan, iljettävyyksien vaihtamiseksi Jumalan läsnäoloon ja siunaukseen. Kommentaareissa arveltiin enimmäkseen, ettei Joas ollut niin määrätietoinen kuin olisi voinut, eikä ehkä jaksanut uskoa profeettaa tai halunnut kunnioittaa Jumalan tahtoa ja tarkoituksia. Hän ei siksi ”kuullut” tai aavistanut, kuinka paljon hänen kansansa voisi voittaa – tai hävitä.
Tällä kertaa kertomus puhutteli. Jumalan siunaukset ja elämämme hedelmä voivat rajoittua, jos kannan Jumalan suunnitelmien lisäksi sellaisia omia agendoja tai tavoitteita, jotka Hän tietää haitallisiksi, tai joista en uskaltaisi kysyäkään Hänen tahtoaan. Asenne ja rakkaus jakautuvat näissä tilanteissa kahtaalle, eikä Jumala saa tilaa valmistaa vapaasti sisintämme suunnittelemaansa hyvää varten, jota itsekin toisaalta kaipaamme. – Tämän sijaan voimmekin perustaa luottamuksemme Hänen hyvyyteensä ja pyytää Häntä rakkaudessaan kirkastamaan näkökykyämme, sekä peiliin katsomisen että Hänen hyvien suunnitelmiensa suhteen.
