Minulla oli pulma. Iso.
Jumala on käsittämättömän suuri ja ihmeellinen, ja rakkaus on jotain, mitä en voi ymmärtää pohjia myöten. Jumalan rakkautta voi olla ylivoimaisen vaikeaa tajuta – ja siitä seurasikin pulma.
Sama pulma saattaa olla sinullakin jossain muodossaan, se on aika tavallinen täällä.
Jumala on niin ihmeellisen hyvä, ettei sitä voi kokonaan käsittää, eikä aina edes tarpeeksi. Ehkä juuri siksi siihen liittyy myös suuri ongelma. Se voi salliessamme vaivata meitä ihmisiä vaikka koko elämän – ja turhaan, sillä ongelmaan on ratkaisu.
Jeesuksen sanat heijastavat häikäisevän selvästi Jumalan kaiken muuttavaa rakkautta. Samoin koko Uusi Testamentti. Kun uskaltaa ottaa vastaan sen, ja samalla uskon ja suhteen itsensä Jumalan kanssa, Hänen rakkaudestaan tulee vastaansanomaton tosiasia.
Mutta. Se pulma ei silti lakkaa olemasta.
En ymmärtänyt sisintäni pintoja syvemmältä, enkä olisi edes tiennyt, miten sitä syvemmällä olevaa onnistuisi ohjailemaan ja miten antautua Jeesuksen rakkaudelle. – Tarpeellista se kyllä olisi ollut, ja hyvää.
Kun vähitellen aloin tajuta enemmän, oli lopulta tunnustettava, ettenhän minä edes tahtonut kokonaan Jeesusta Herrakseni kaikkeen mitä minussa on. En uskaltanut. Toinen puoli katsoi kyllä Häneen ja tahtoi, mutta se omaan itseen tuijottava puoli vain esteli kaikin voimin. Ihmissuhteissakin on usein sama juttu.
Se selittelevä, huononäköisempi puoli meissä aavistaa ehkä sisimmässä olevan jotain niin huonoa, ettei sinne uskalla mistään hinnasta kurkistaakaan rehellisesti ja kunnolla. En ehkä kelpaisi enää, jos verhot vedettäisiin pois. Rakkauden vastaanottaminen ja rakastaminenkin onnistuu kuitenkin vain olemalla avoin ja antautumalla. Luottamalla, ehyesti ja halustaan, ja ilman niitä omia ehtoja. Ehdoista voi kyllä pitää kiinnikin, mutta sillä tulee sulkeneeksi suuren osan Jumalaa, Hänen rakkauttaan ja Pyhän Hengen läsnäoloa ulkopuolelle.
Siinä oli se pulma. Kun rakkaus Jeesuksen esimerkin mukaan on antautumista, en uskaltanutkaan siihen syvemmällä sisimmässäni. Siellä, missä tiukimmin kiinni pitämämme asiat ovat. Mutta silloin Rakkauskaan ei pääse voittamaan, sulattamaan ja lämmittämään ihmistä.
Ihmisiltä, jotka ovat kohdanneet Jumalan Rakkauden syvemmin, tuo suuri pulma katoaa. Tai se kuihtuu niin, että Jumala saa vapaasti valloittaa heitä yhä syvemmin. Samalla he muuttuvat, usein syvästi ja ihailtavalla tavalla. Hyvä esimerkki on monen kuoleman rajalla käyneen ja siellä Jeesuksen kohdanneen ihmisen avartunut ymmärrys Jumalan rakkaudesta* – ja muuttunut elämä. Syvempi, itselle ja muille rehellisempi, rakastavampi elämä. Uusi, aito puoleensavetävyys ja lähimmäistenkin kokema siunaus.
Se puhuttelee. Jos siis näkisimme tai kokisimme Jumalan niin avoimesti kuin Taivaassa, tai edes sen verran kuin vahvemmissa kuolemanrajakohtaamisissa, ryntäisimme varmaan kaikesta muusta välittämättä suoraan Häntä kohti kuin juoksukilpailussa. Olisi järjetöntä pantata itsessään mitään ”omaa” – jonka todellinen arvo jää Jumalaan verrattuna mitättömäksi. Kukaan Taivaan rajalla käyneistä ei olisi tahtonut palata takaisin tänne.
Meitä sitova pulma on hämärä kuvamme Jumalan rakkaudesta. Kun emme näe, emme uskalla luottaa koko painollamme Häneen, ja kun emme luota, olemme pidättyväisiä tai välinpitämättömiäkin – omaksi vahingoksemme.
Mutta me voimme kyllä antautua. Aina sen verran kuin luottamus riittää; samalla se kasvaa Hänen seurassaan. Voimme avata itseämme Hänelle enemmän tai vähemmän kerrallaan, mutta kaikki askelet avaavat lisää tietä oikeaan suuntaan. Luottamus kasvaa ja uskallamme hyväksyä itsemme, kun Jumalakin sekä hyväksyy että rakastaa, antaa anteeksi ja auttaa muuttumaan. Jumalan rakkaus pääsee kasvamaan sisimpämme suurimmaksi iloksi. Uskallamme antaa Hänelle vapaat kädet yhä syvemmin. Suhteemme alkaa kantaa meitä yhä suuremmissa vaikeuksissakin, kun sellaisia tulee.
– Kertaratkaisun sijasta tämä onkin prosessi, positiivinen prosessi. Ennen en ymmärtänyt Paavalia, jolle elämä oli Kristus ja kuolema vain voitto (Flp 1), mutta pulma on ratkennut ja prosessin suunta selvillä, ja alan aavistaa mistä Paavali puhui. Keskeneräisiä kyllä ollaan, kovastikin – mutta mitä muuta voisimmekaan olla? Jumalaa se ei haittaa, Hänhän vain iloitsee mukaan hyppäävistä ja lähemmäs pyrkivistä – mennään siis yhdessä!
* Mm. John Burken kokoamat lukuisat haastattelut kirjassa Taivaan rajalla
