Galatalaiskirjeessä esitelty Hengen hedelmäsalaatti on varmaan useimmille meille tuttu: “Hengen hedelmää taas ovat rakkaus, ilo, rauha, kärsivällisyys, ystävällisyys, hyvyys, uskollisuus, lempeys ja itsehillintä.” (Gal. 5:22-23)
Tavallinen tarina lienee sellainen, että ensin luen nuo jakeet Raamatusta, ahdistun vähän ja yritän olla iloinen ja rauhallinen. Epäonnistuttuani ahdistun vähän lisää ja joko pinnistän vielä vähän lisää (hymyileminen hampaat irvessä on muuten työlästä!) tai luovutan. Jos tarinalla on onnellinen loppu, joku kypsempi kristitty tulee paikalle huomauttamaan, että eipä se omenapuukaan kovin kummoisesti pinnistele, sehän pitää vain juuret tiukasti maassa ja hedelmät pulpahtelevat ilmoille ilmeisen vaivattomasti!
Itseäni on viime aikoina mietityttänyt, ajattelenko näitä jakeita jälleen kerran turhan yksilökeskeisesti. Toki ne puhuvat meille myös yksilöinä ja mitä syvemmälle Kristukseen ja Pyhän Hengen läsnäoloon kaivaudun, sitä enemmän näitäkin asioita pulpahtelee esiin. Paavali kuitenkin kirjoittaa tätä kirjettä kokonaiselle seurakunnalle ja pyrkii korjaamaan heidän vinksahtanutta teologiaansa. Ja ovathan nämä hedelmät ainakin suurimmalta osin sellaisia, jotka näyttäytyvät nimenomaan ihmissuhteissa. Sama pätee tietysti myös aiemmin lueteltuihin lihan (UT2020: “ruumiin”) aikaansaannoksiin, kuten riidat, lahkolaisuus tai kateus.
Millainen sitten on seurakuntayhteisö, joka pursuaa Hengen hedelmiä? Siellä rakastetaan paitsi toisiamme, myös heitä jotka eivät (ainakaan vielä) tahdo olla yhteisössä mukana. Siellä iloitaan, nauretaan paljon. Sellainen yhteisö huokuu rauhaa ja suhtautuu kärsivällisesti ja ymmärtäväisesti niihin, jotka käyttäytyvät, puhuvat tai vaikka pukeutuvat eri tavoin. Siellä ollaan ystävällisiä, puhutaan toisista kauniisti ja tehdään hyvää kaikille. Siellä eletään todeksi kristillistä uskoa sekä toimitaan lempeästi ja harkitusti. Ehkä jotain tällaista.
Mutta miten yhteisöstä sitten saataisiin tällainen? Johtajien ukaaseilla kenties? Olin muinoin hallituksen jäsen taloyhtiössä, jossa pari naapuria ei oikein tullut toimeen keskenään. Lopulta toinen naapureista vaati, että taloyhtiön hallituksen pitäisi määrätä tuo toinen naapuri sanomaan hänelle pihamaalla päivää. Lienee sanomattakin selvää, ettei aitoa rakkautta tai hyvää tahtoa voi saavuttaa sen paremmin pinnistämällä kuin määräyksilläkään. Luulen, että ainoa todellinen tie keskinäiseen ystävällisyyteen, lempeyteen ja rakkauteen on kuitenkin rukoilla, ylistää ja viipyä Pyhän Hengen läsnäolossa yhdessä.
On kuitenkin tärkeää miettiä myös yhteisön toimintatapoja, rakenteita ja kulttuuria. En usko, että pelkästään niillä pystyisi kasvattamaan hyviä hedelmiä, mutta ne voivat olla kasvun esteinä. Jos esimerkiksi kaikki seurakuntalaiset pukeutuvat mustaan, istuvat kukin omissa penkeissään kohtaamatta muita ja veisaavat kovin mollivoittoisesti, ei yhteisöstä välttämättä pääse huokumaan kovin suurta iloa. Myös tiukat oikeaoppisuuden vaatimukset, kaanaankieliset sananparret, tapa rukoilla omituisilla sanoilla tai äänenpainoilla tai vaikka yhteisön johtajan kärkkäät mielipiteet somessa voivat tukahduttaa hedelmien kasvua.
Jos onnistumme rakentamaan yhteisöjä, joissa näkyy Hengen hedelmiä, tällaisessa yhteisössä hengaaminen saa aikaan hyviä hedelmiä myös meidän omassa elämässämme, sillä seura tekee kaltaisekseen.
