Jumalan läsnäolo, mitähän se on, kun aamulla kello soi ja vääntäydyt ylös, keität puurot ja heität lapset päiväkotiin. Työkaverilla on huono päivä ja suakin väsyttää. Palaveri pitkittyy, ehkä turhaan mielestäsi – voisit olla muualla juuri nyt. Ja työpäivän jälkeen lapset kiukkuavat nälkää ja kun keittelet perunoita ja tekaiset kastikkeen puolessa tunnissa. Ja sitten on muutama muu yllättävä liikkuva asia juuri tälle illalle, kun suunnittelit tekeväsi rästihommat, lapset roikkuvat liikaa kännykällä, ja itsekin sorrut, vaikka pitäisi liikkua ja pitää itsestä huolta koska suositukset ja sitten pitääkin mennä jo nukkumaan.
Tai kun kroppa tai mieli pettää etkä jaksa yhtään mitään ja kun jaksat, koet syyllisyyttä niin että se lamauttaa. Kun itse pitäisi jaksaa järjestää, osallistua ja selvittää. Tai entäs silloin, kun muut pääsevät rukouspalveluun, opetukseen tai osallistumaan ylistykseen, ja itse olet sidottu muuhun hommaan tai toiseen ihmiseen.
Aika yksinäiseltä tuntuu ja Jumala on kaukana. Vai onko? Herra on hyvä ja juuri se Jumalan läsnäolo on se mitä tarvitaan, halutaan ja kaivataan.
Jumalan läsnäolo on sitä, kun kellon soidessa huokaat, niin Herra on siinä. Kun teet iänikuista makaronilaatikkoa, kun sanot heippa päiväkodin tädeille, kun harsopyykki pyörii, ja kun pitäydyt sanomasta rumasti kun väsyttää, niin Herra on siinä. Huomaatko? Kun pyörit yöllä sängyssä unetta tai kun päivä kuluu harmaassa harsossa, Herra sua kantaa, sillä hän on hyvä. Kun viet koiria ulos sateellakin, kulkee Herra sun kanssasi. Huomaatko? Jutteletko silloinkin, huomaatko että huokaat silloinkin Herralle?
Pyhä Henki tavoittaa sinut sieltä rukouspalvelun ulkopuoleltakin muista hommista. Ei hän ole paikkaan sidottu. Hän kulkee missä tahtoo, hän antaa sulle tilaa jos sitä tarvitset mutta on läsnä kun kiinnität häneen huomion. Huomaatko?
Haluan tällä rohkaista ajattelemaan laajemmin. Itseäni aikoinaan harmitti, että jotenkin missaan jotain, jos olen muualla, ja osallistuminen jää vajavaiseksi, jos olen tekemässä arkihommia ja muut osallistuvat johonkin hienoon hengelliseen opetukseen. Minua piti monesti muistuttaa, ettei se näin ole. Ajattelenkin nykyään, että kyllä Herra on mun kanssa niitä pyykkejä laittamassa ja voin siinä hölpöttää asioitani hänelle, tai olla hölpöttämättä, jos siltä tuntuu. Mutta olen vakuuttunut, että teen askareita Herran kanssa. Enhän minä sitä aina muista tai huomaa, mutta aina välillä pilkahtaa. Menemme yhdessä eteenpäin ja ehkä siinä on myös yksi näkökulma toivoon. Se, etten olekaan yksin, vaikka siltä tuntuu enkä ymmärrä minkä takia elämässäni tapahtuu kuin tapahtuu. Kuljen, seison, toivon, itken, nauran, huudan sillä perustalla että Herra on hyvä, perusteellisen, ylitsevuotavan, valtaisan hyvä.
Huomaatko?
