Vuosia 
sitten istuin sunnuntaijumalanpalveluksessa. Tänä kyseisenä päivänä kirkkoon oli kutsuttu vieraileva saarnaaja. Hienon saarnan pitikin. Paperilla. Olisin allekirjoittanut siitä varmasti lähes 90%, joskin joistakin detaljeista olin ehkä hieman eri mieltä. MUTTA. Allekirjoitus jäi kokonaan tekemättä.
Miksi näin? Jo pelkästään hänen sisääntulonsa oli kaikessa hiljaisuudessa huomiota herättävä. Hän tuli viime tingassa kirkkoon. Hiipi seinänvierustoja sakastiin, tuli puettuna eturiviin, kävi tuuppaamassa saarnansa ja poistuikin heti palveluksen päätyttyä kirkosta samoin elkein. No, saattaahan olla että tullessa matkalla oli vastoinkäymisiä ja pakottavasta syystä piti lähteäkin nopeasti. Mutta. Se miten hän seurakunnastaan välittämättä sanomansa kaatoi meidän yllemme, oli kyllä opettavainen kokemus. Penkissä minulle tuli lähinnä etova olo. Toki voin mennä peilin eteen ja kysyä enkö vain uskaltanut kuulla hänen sanomaansa, mutta…
Saarna saattaa olla paperilla erittäin hyvä ja teologisesti (ainakin jonkun mielestä) moitteeton, mutta MITEN me sen välitämme, sillä on valtava merkitys.
Karismaatikolla ja karismaanikolla on vain pieni ero paperilla ja suuri ero käytänössä. Ensimmäinen on oivaltanut, että kaikki lahjat on tarkoitettu seurakunnan rakennukseksi, jälkimmäinen etsii karismoja maanisesti lähinnä omia tarkoitusperiään täyttämään – sekä tietoisesti että tiedostamattaan. Vierailevan saarnaajan tavoin meillä saattaa olla kaikki ookoo paperilla, mutta käytännössä olemme kiinnostuneita enemmän lahjoista kuin lahjan antajasta. Kiinnostaa siis lahja, mutta Hengen hedelmä (Gal 5) – rakkaus, ilo, rauha, kärsivällisyys, ystävällisyys, hyvyys, uskollisuus, lempeys ja itsehillintä – ei tunnu niin houkuttelevalta. Tuo hedelmä asettaa kaiken tekemisemme oikeaan asentoon. Se on oiva lämpömittari mitatessamme miten meidän tulee Jumalan valtakunnan asioita edistää. Ja kyllä. Edelleen meidän tulee tavoitella (vilpittömästi haluta, niin kuin yksi käännös sen sanoo) henkilahjoja, ennen kaikkea profetoimisen lahjaa (1 Kor. 14:1) Hengen hedelmä jää itsekseen kauniiksi ajatuksesi, se laitetaan käytäntöön meidän tekemisissämme. ”Hän antaa Hengen ilmetä itse kussakin meissä erityisellä tavalla, yhteiseksi hyödyksi.” Näin Paavali meitä ohjeistaa kaksi lukua aikaisemmin (1 Kor. 12:6). Noiden armolahjalukujen väliin jää sitten taas se miten; rakkauden ylistys (1. Kor. 13) Rakkaus on (mm.) kärsivällinen, lempeä, ei käyttäydy sopimattomasti tai ei etsi omaa etuaan.
Paljon on minussa ja meissä tehtävää, että tuo kaikki olisi enemmän totta. Monella tavalla meidät pitäisi herättää. Toivotonta se ei toki ole: ”Rauhan Jumala… varustakoon meidät hyvillä lahjoillaan, niin että voimme täyttää hänen tahtonsa. Sen, mikä on hänelle mieleen, hän itse tehköön meissä, hän ja Jeesus Kristus. Hänen on kunnia aina ja ikuisesti. Aamen.” (Hepr. 13:20-21)
Herra herätä meidät, aloita se minusta. 
