Kun aukaisen silmät, on aamun ensimmäinen rukous ”apua”. Se on lyhyt ja ytimekäs ruuhkavuosien rukous. Jatkan kielillä muutaman lauseen ja nousen ylös keittämään kahvia. Kuuntelen liturgiaa ja teen eväitä. Kaikki sujuu rutiinilla.
Sairaalassa työ imaisee. Askeleet vievät lääkehuoneeseen, hakemaan rollaattoria, vaihtamaan vaippaa ja lakanaa, laittamaan kanyylia, kirjaamaan, soittamaan magneettiin, tilaamaan veripussia, kierroille, tauolle, toimenpiteisiin. Jeesus hukkuu takavasemmalle, mutta käytävällä mutisen itsekseni kielillä ja ylistän, pyydän siunausta työkavereille ja potilaille, armoa itselleni. Mielikuva on hetken sisäisessä rukouksen temppelissä.
Kannan kaulassani ristiä ja joskus potilastilanteet yllättävät. Lohdutan ja rohkaisen mummua, että kyllä se siitä vielä, tästä noustaan kyllä. Hän vastaa ajattelevansa samoin, kun näki ristin kaulassani. Joskus olemme päätyneet rukoilemaan potilaan kanssa yhdessä vessareissulla, tai vanhus on kyynelsilmin siunannut minut ihan odottamatta, ja minä hänet. Saattohoitotilanteissa tai kuoleman kohdatessa olen siunannut potilaan matkaan. Mikä kunnia on ollut hoitaa potilasta hänen viimeisinä hetkinään. Omaisten kanssa itketään, eikä siinä tilanteessa välttämättä löydy tai tarvita sanoja. Herra antaa lohdutuksen murtuneille.
Hoidan ihmistä. Hoidan arvokasta, Jumalan luomaa ihmistä. Pesin kerran laitapuolen kulkijaa. En tiedä, milloin hän oli käynyt viimeksi pesulla tai pitänyt puhtaita vaatteita. Jynssäsin selän, ajettiin parta, laitettiin lämmintä päälle ja juttelin niitä näitä. Hän oli hiljaa ja vihdoin puhkesi ihmettelemään, miksi minä häntä niin hoidan. Kerroin uskovani, että jokainen on arvokas ihan riippumatta ulkoisista tekijöistä tai elämänvalinnoista. Hän liikuttui ja hiljeni taas. Auttelin takaisin petiin ja toivoin, että tässäkin hetkessä Jeesus kosketti.
Hoitotyössä kulkee myös toivo. Aina on toivoa, sillä Herra on hyvä. Silloinkin, kun elämä ei tunnu elämisen arvoiselta, kun elämä pyörii päihteiden ympärillä, kun elämä on ongelmaa toisen perään, kun tuntee liiaksi tai kun ei tunne mitään. Ei ole toivotonta tapausta, ei arvotonta ihmistä. Ihminen on Herralle oikea aarre. Aina on toivoa.