Yksin pärjääminen – tai ainakin sen ihannointi – iskostuu meihin puolivahingossa ihan tavallisen elämän pyörteissä. Ensin opitaan sitomaan kengännauhat ihan itse, sitten kuljetaan koulumatka ihan itse. Koulussa edellytetään itseohjautuvuutta. Kotoa muutetaan omaan kämppään heti kun se suinkin on mahdollista. Jokainen meistä on oman onnensa seppä ja onnellinen se, joka pärjää ilman toisten tai yhteiskunnan tukea.
Työelämässä jokainen meistä on oman työnsä erikoisasiantuntija ja konsultin (jollainen muuten itsekin olen!) tehtävä on vakuuttaa asiakas siitä, että juuri hän on osaava ja palkkansa arvoinen. Nykypäivänä onneksi jo monissa työpaikoissa ymmärretään, että kukaan ei osaa kaikkea, kaikki tarvitsevat toisinaan apua ja työpäivätkin ovat erilaisia. Joinakin päivinä kaikki sujuu kuin rasvattu, toisinaan maanantaiaamu tuntuu jatkuvan monta vuorokautta putkeen. Siitäkin huolimatta monella meistä on aikamoinen kynnys pyytää apua, sillä aina on kuitenkin parempi pärjätä yksin kuin myöntää oma tietämättömyys, väsymys tai heikkous.
Ja jos jonkun todellakin pitää pärjätä yksin, se on porukan johtaja. Johtajuusrooliin kuuluu erityisellä tavalla sisäänrakennettuna se, että johtajan tulee koko ajan tietää mitä tekee, oma epävarmuus ja tunteet tulee piilottaa. Hyvä johtajahan pitää tunnetusti omasta jaksamisestaan huolta, ja ellei johtaja sitten jaksakaan, häpeä on sitäkin suurempi. Mitä “suuremmasta” johtajasta on kysymys, sitä yksinäisempää työ on. Huippujohtajille yleensä sanotaankin, että työn yksinäisyys pitää vain hyväksyä.
Entä pitääkö meidän kristittyjen pärjätä yksin? Seurakunta on aina ollut yhteisö, jossa kohdataan Jumalaa yhdessä. Samoin seurakunnassa on aina pyritty huolehtimaan köyhistä ja sairaista, siis heistä joilla on vaikeuksia pärjätä elämässä. Siksi toivon sydämeni pohjasta, että tässä yhteiskunnassa seurakunta olisi sellainen paikka, jossa meidän kenenkään ei tarvitse pärjätä yksin!
Tuon edellisen lauseen varmasti allekirjoittaa moni, mutta nyt tulee se vaikea kysymys: entäpä hengelliset johtajat, pastorit, kirkkoherrat, seurakuntien työntekijät, lähetystyöntekijät, evankelistat? He, joiden ennen kaikkea pitäisi olla johtamassa, auttamassa ja tukemassa toisia. Pitääkö heidän pärjätä yksin? Ymmärtävätkö ja hyväksyvätkö seurakuntalaiset sen, että heidän johtajansa tarvitsevat myös apua ja tukea? Ja ennen kaikkea, ymmärtävätkö johtajat itse tuen tarpeen?
Näistä ajatuksista jatkamme heinäkuun viimeisellä viikolla Himoksella, sillä pidän New Wine -kesätapahtumassa seminaarin hengellisten johtajien tukemisesta. Tervetuloa, nähdään siellä!